”Hedelmöityshoitoa ei saa antaa, jos on ilmeistä, ettei lapselle voida turvata tasapainoista kehitystä.”
Yllä oleva sitaatti löytyy voimassa olevasta hedelmöityshoitolain kahdeksannesta pykälästä. Tämä yksittäinen säädös aiheutti SLOES:n keskustelutilaisuudessa hedelmöityshoidoista 29.10.2015 paljon pohdintaa. Käytännössä hedelmöityshoitolääkärin vastuulle on siis jätetty arvio siitä, onko nainen tai pariskunta kykenevä antamaan lapselle tasapainoisen kehityksen. Kukaan paikalla olleista ei osannut eritellä, mitä säädöksellä on käytännössä tarkoitettu. Kaivoin kyseisen lainkohdan perustelut hallituksen esityksestä (HE 6/2006) tätä blogipostausta varten:
”Pykälän 5 kohdan mukaan hedelmöityshoitoa ei tule antaa myöskään silloin, kun on ilmeistä, että hoitoa saava ei voi turvata lapselle tasapainoista kehitystä. Hoitoa antavalta lääkäriltä ei tämän kohdan mukaan edellytetä erityisen tutkimuksen tekemistä. Kohta tulisi sovellettavaksi lähinnä silloin, kun lääkäri parin tai, kun hoitoa suunnitellaan muutoin kuin miehen kanssa parisuhteessa elävälle naiselle, tämän kanssa käymissään hoitokeskusteluissa tulee vakuuttuneeksi siitä, ettei heillä selvästikään ole mahdollisuutta turvata lapsen terveyttä tai kehitystä.”
Asiaa ei siis määritellä lain esivalmistelumateriaalissakaan juuri tarkemmin. Lääkärin arvio perustuu hänen omaan subjektiiviseen määritelmäänsä siitä, mihin lapsen tasapainoinen kehitys perustuu: tarvitaanko siihen taloudellista varakkuutta, terveyttä vai tiettyjä fyysisiä ominaisuuksia, missä määrin mitäkin vai kenties jotain aivan muuta? Millainen arvion tulisi olla, jos tulevalla äidillä on kaksisuuntainen mielialahäiriö? Kuinka hyvin häiriön tulee olla hallinnassa, jotta hedelmöityshoidot voidaan lapsen tasapainoisen kehityksen kannalta suorittaa? Vaikuttaako asiaan se, onko nainen yksin vai puolison kanssa hakeutunut lapsettomuushoitoon? Entä jos yksin elävällä naisella on erinomaiset läheissuhdeverkostot? Kysymyksiä voisi jatkaa loputtomiin. Ongelma tiivistyy kysymykseen siitä, mitä voidaan pitää ilmeisinä tekijöinä, ettei lapselle voida turvata tasapainoista kehitystä.
Tällainen lain leväperäisyys on eettisesti ja oikeudellisesti ongelmallinen sekä potilaan että lääkärin näkökulmasta. Tilaisuudessa paikalla olleet lääkärit peräänkuuluttivat tarvetta saada lain säädöksen tulkintaan ja toteuttamiseen jotakin kättä pidempää. Lapsen tasapainoisen kehityksen takaamisen arvioiminen, varsinkaan ilman konkreettisia määritelmiä, ei voi olla osa hedelmöityshoitolääkärin toimenkuvaa. Kyse on ennen kaikkea oikeudellisesta päätöksestä ja rajauksesta.
Valmiiden listojen tekeminen vanhempien ominaisuuksista ja olosuhteista, jotka estäisivät hedelmöityshoitojen saamisen, ei ole ratkaisu. Vanhemmuus tai lapsen kehitys ei palaudu yksittäisiin tekijöihin, joiden läsnäolo tai puute johtaisi deterministisesti lapsen kehitystä suuntaan tai toiseen. Lisäksi esimerkiksi sairauksien osalta mikään sairaus ei automaattisesti sulje hyvän vanhemmuuden toteutumista. Sairaudet ja niistä kärsivät ihmiset ovat yksilöitä, joten pelkän diagnoosin perusteella on usein aivan liian epämääräistä johtaa yleistyksiä sairauden kulusta tai olosuhteista. Lisäksi sairauksien hoidot kehittyvät, jolloin nyt vakavalta vaikuttava sairaus ei ole sitä enää välttämättä kymmenen vuoden kuluttua.
Oleellista on myös muistaa, että kukaan ei voi ennakkoon taata lapsen tasapainoista kehitystä, olivatpa vanhempien olosuhteet ja lähtökohdat vanhemmuuteen kuinka optimaalisilta vaikuttavat tahansa. Lisäksi ilman avustusta alkunsa saaneiden raskauksien kohdalla keneltäkään tulevalta vanhemmalta ei vaadita näyttöä omasta vanhemmuuden kompetenssista. Voidaankin siis kysyä, kumpi käytäntö hedelmöityshoitojen kohdalla olisi eettisesti perustellumpi: Tulisiko hedelmöityshoitojen kohdalla valita spontaanien raskauksien tie ilman vanhemmuuden kompetenssista tehtyä arviota vai adoptiovanhemmuuteen vaadittava adoptioluvan kaltainen ”lupa vanhemmuuteen”? Nyt hedelmöityshoitolaissa asia on jätetty ilmaan roikkumaan ja sysätty jonkinlaisen arvion tekeminen ilman ohjeistuksia hedelmöityshoitolääkärille.
Kaisa Kivipuro
Suomen lääkintäoikeuden ja -etiikan seuran sihteeri
Lisääntymisoikeustutkija, Helsingin yliopisto